Runonlausuntaa

Töistä ajellessa radiosta tuli runon lausuntaa, siis sitä semmoisella nuottia pitkästi venyttävällä narisevalla naisen äänellä selkäpiitä pitkään vetävää. Tulee outo olo ja epämääräinen tunne. En ole koskaan ymmärtänyt sitä taiteenlajia. Asia on erikseen "tavallisessa" runonluennassa pysähtyen pilkkujen kohdalla. Se menettelee.

Siinä ajellessa muistelin, kuinka alakoulussa joka tytöllä oli vihko, johon ystävät sitten liimasivat kiiltokuvan ja siihen jonkun värssyn. Ja kun oikein siinä ajellessa muistelin, niin tuommoinen tuli mieleen ja sekin muunneltuna niin, että jotenkin rimmaa:

Kun vanhuus tulee
ja muisti pettää,
ja ystävistäs
et muista kettään.

Niin muistokirjan
kun jostain etsit,
niin minunkin nimeni
sieltä keksit.