Tultiin juuri kotia kaupungilta jossa käytiin haistelemassa kulttuuria.
"Elämä se on yhtä haaveilua" sano Isäntä kun istuttiin kirkkopuiston penkillä ja haaveiltiin lähestyvästä vanhuuden asunnosta. Tuumattiin, että ainakin sieltä pitää nähdä JOTAIN. Täytyy varmaan alkaa kuljeksimaan eri paikoissa istuskelemassa tunnustellen, että missä mahtaa tulla kodikas tunne ja on sitä jotain katseltavaa.
Siinä kirkkopuiston penkillä oli ainakin kauniit maisemat ja ilmeisesti Pokemon pelaajat metsästämässä samaa Pokemonia saman puskan juurelta. Sen verran paljon niitä siellä pyöri, siis niitä pelaajia.
Siirryttiin sitten siitä penkiltä sisätiloihinTaidemuseo Helmeen kuuntelemaan kahta nuorta jazz-blues kitaristia.
Kahden ensimmäisen kappaleen ajan huomioni kylläkin vei kaiken maailman epäolennaisuudet: kuten esim. JOS kukaan ei älykkään taputtaa ja huoli toisen soittajan saumasta ratkenneista housuista, kestävätkö ne nyt varmasti koko esityksen ajan, sekä toisen soittajan ihastuttavan eläytyvästä soittotyylistä, toinen jalka hyppi koko ajan vinkeästi ympyrää tahdissa hänen istuessaan.
Tämmöistä se on aina huolissaan olevan ihmisen elämä.
Mutta kolmannen kappaleen kohdalla unohdin moiset huolet ja keskityin kuuntelemaan. Ja hyvinhän pojat soittivat JA yleisökin älysi taputtaa. Pojat oli Oulusta lähteneet kiertueelle, Tallinnassa olivat käyneet kääntymässä.
Ja esityksen jälkeen kierrettiin museo läpi, alla kuvia jostain 60-70 -luvulta
 | ||
| Tämmöinen sohva (ja vielä kaiken lisäksi vuodesohva) pitää kyllä sinne vanhuuden kämpän olohuoneeseen hommata |
 |
| Hauska tapetti |
