Minulla on muutama jouluperinne. Yksi niistä on se, että aina ennen joulua alkaa jokin hammas muistuttaa juuristaan. Ja vielä kaiken lisäksi juuri silloin, kun enää ei ole järkevää käyttää aikaa hammaslääkärikäyntiin muun joulunalus-hössötyksen lisäksi. Kolottava hammas kieltämättä vie hiukan terää jouluna suklaan ja kinkun syönnin nautinnon maksimoinnista. Ja kappas, kun pyhät on ohi, tuskin muistaa, mikä hammas se siellä on muistutellut olemassaolostaan.
Tänä jouluna aattoviikolla kylläkin kävin hammasta näyttämässä hammaslääkärillä, mutta ei sekään näkyvää syytä särylle löytänyt eli sen täytyy vain olla se ns. Jouluhammas.
Toinen on migreeni, joka saapuu AINA paikalle kutsumatta kuten mm. jouluna ja muina juhlapyhinä. Se istuu aina olkapäällä vaanimassa ja se on muistettava ottaa sieltä huomioon. JOS ei huomaa sitä, niin käy kalpaten ja JOS huomaa, käy sittenkin kalpaten. Se kiusaa ihan kiusallaankin. Eikä auta kapina, uhkailu, lahjonta, ei mikään. Aikansa kestää ja kestettävä on. Paljon on eläessä jäänyt kokematta tuon riiviön takia.
MUTTA on siinä se etu, että Sen jäljiltä on kuitenkin aina kuin uudesti syntynyt ja osaa olla taas sille nöyränä ja kiitollinen kivuttomista päivistä. Ja näkee taas kaiken kirkkaammin ja nauttii pienemmiskin asioista. Ja senkin siinä myös oppii, että voi/täytyy elää elämänsä ihan suunnittelematta.
Ja se vasta jännää onkin. >> JÄNNÄÄ !
