Oireita on ollut jo havaittavissa ja ne on koko ajan vain lisääntyneet. Nimittäin ikävä
Mörskänperälle. Se on sitten outo juttu, kun jostain se vaan tulee.... sellainen kummallinen halu paikkaan jossa ei oikeastaan ole mitään, silti kaipaa luontoon, "omaan paikkaan", katselemaan järveä ja haistelemaan metsää. Ei haittaa vaikka taivaalta sataisi särkiä. Ihan sama, haaveilen vaan kuinka lämmitän mörskän mukavan lämpöiseksi, sillä aikaa kun Isäntä on perinteisessä tiekokouksessa.
Odotellessa tiirailen Mörskän ikkunasta järvelle päin ja suunnittelen, miten maisemoisin (tai siis Isäntäparka) näkymän tuleville sukupolville. Ja mietin jopa menneitä sukupolvia, mitä ovatkaan mahtaneet tontilla touhuilla. Iän karttuessa ei haittaa enää vaikkei pääsisi uimaankaan tai saunaan, kunhan vaan saa haistaa tuoksuja, kuunnella tuulen huminaa sekä lintujen laulua ja vaikka vain istua ja haaveilla.
Ja jakka se Isäntä sieltä tulee, niin mörskä on jo lämminnyt ja voidaan keitellä murukahvia ja syödä eväitä. Sitten saattaakin alkaa jo nukuttamaan ja on mukava torkutella päiväunia
mörskänpesässä ja kuunnella patteriradiosta juhannusmusiikkia. Ehkä sitten herätessä jotain pientä pihasuunnittelua ja villin kasvuston harvennusta tai sadekuuron kohdalle osuessa voi kuunnella tunnelmallisesti sisällä sateen ropinaa. Niin ja onhan kylällä Letkaliiterikin, mihin tuskin jaksetaan.
>>>>
Juhannustanssit
